maanantai, 7. lokakuu 2013

Riisiä kuvun alle

Olin puurtamassa pihamaalla. Se on kumma juttu, etten saa mitään aikaiseksi, vaikka kuinka huhkin. Tulin siis sisälle, koska vartaloni ja aivoni huutavat apetta. Varsinaisesti minulla ei oikeastaan ole nälkä vatsa ei kurni eikä ruuan tuoksu saa vettä kielelle. Muutaman kerran on päivässä kuitenkin syötävä. Minun ei vaan tee juuri mitään mieli ja kuten sanoin ei minulla ole nälkä vaan poverit alkaa loppua, alkaa siis väsyttää ja kroppa on kuin makaronia.

Mulla on aina ollut vääristynyt suhde ruokaan. Toisinaan kaikki pyörii ruuan ympärillä uusia reseptejä kokeillen (tosin en ole varmaan koskaan kokannut suoraan ohjeen mukaan) ja toisinaan taas päinvastoin paahtoleivällä kitkuttanut. Tätä ”ruoka ei maistu” kautta on kyllä jatkunut jo muutamia kuukausia, vaikka olen korjaus liikkeitä aika ajoin yrittänyt, mutta suistun pian taas haluttomuuteen laittaa ruokaa. Ei edes ruoka ohjeiden selailu herätä halua kokeilla mitään uutta. Viimeisin kokeeni epäonnistui surkeasti ja maistui lähinnä suolalle. Ei minulle tyypillistä, sillä olen kohtuullisen hyvä kokki. Nyt vaan ei mikään nappaa.

Riisiä söin aikanani niin paljon, että allergisoiduin sille. Nyt tuntuu täysin hölmöltä, että minulla meni niin kauan ennen kuin tajusin oireideni johtuvan riisistä. Menetin miltei liikuntakyvyn ja silti olin vähällä antaa asian vain olla, että ”tämmöstä tää elämä tällä kertaa toi”. Muistan miten jalkojen kipu oli niin infernaalista, että jalkaterissä tuntui kuin niitä olisi grillattu hiljaisella liekillä. Taidan tietää miltä tuntuu, kun iho poksahtaa rikki vähän kuin makkaran kuori grillissä. No ulkoisesti jaloissani ei kauheasti mitään näkynyt, turvotusta ehkä, mutta kipua ja jäykkyyttä oli jalkaterissä, jalkapohjissa, kantapäissä, nilkoissa ja varpaissa. Kun vihdoin yhdistin oireeni riisiin aloin etsiä infoa asiasta, mutta aika turhaan, sillä mitään kunnollista suomenkielistä dokumenttia ei ole juurikaan julkaistu asiasta tai sitten olen huono etsimään tietoa. Englanniksi löysin jotain infoa riisi allergiasta ja mikäli niihin uskoo riisiä kutakuinkin pääravinnokseen syövissä maissa, riisi allergia on varsin yleinen. Mikä ei ollut mielestäni ollenkaan yllättävä löydös. Tosin kuvatut oireet riisi allergiassa olivat muistaakseni lähinnä vatsa vaivoja. Itselleni riisi voi toisinaan aiheuttaa myös erittäin voimakasta ylävatsa kipua. Loppujan lopuksi mitä sillä on edes väliä mitä ne oireet muilla on kun minulta riisi vie liikuntakyvyn ja sillä siisti. En jaksa uskoa, että joku lääkäri olisi tämänkin vaivan syyn onnistunut selvittämään. Onneksi pystyin itse jäljittämään oireitteni alkuperän. Voin toki edelleen syödä riisiä, mutta varsin maltillisesti ja mielellään mahdollisimman harvoin.

sunnuntai, 6. lokakuu 2013

Kissasta asiaa...

Herätessäni en vieläkään saanut mieleeni niitä asioita, jotka eilen pyörisivät mielessä. Sen sijaan suma muita huomioita oli työntänyt aiemmat ajatukseni vielä kauemmas muistin perukoille. No ne päätyvät aikanaan blogiin…ehkä. Pidin muksuna päiväkirjaa, jopa vielä pitkälti yli kaksikymppisenäkin, mutta en enää. Vuosiin en ole pystynyt kirjoittamaan edes kunnollista muisti listaa.

Kissa on nykyään yhä tärkeämpi osa mun hyvinvointia. Voin vain sanoa ettei juuri mikään ole yhtä terapeuttista kuin tuon karvapallo. Minulla on ollut myös koira, jota en rakastanut yhtään sen vähempää kuin kissaani, mutta silti on sanottava, että on mitä luultavinta etten koskaan tule enää koskaan omistamaan koiraa, mutta kissoja tulee vielä lisää, se on varma. Meidän katti on jo kohta 20 -vuotias eli ihmisen iässä (kuulemma) peräti 100 vuotta. Seuraavana keväänä pistetään kemut pystyyn, sillä täytyyhän vanhaa herraa juhlia. Katti on ollut pitkään terve ja edelleen jaksaa päivittäin käydä ulkona, vaikka päivästä meneekin jo leijonan osa nukkumiseen. Me ollaan katin kanssa vähän niin kuin kaksi marjaa. Täällä me torpassa kahdestaan kellitään päivät pitkät. Aurinko paistaa ikkunasta ja lämmittää makoisasti jalkoja, ai että alkaa ramasta, mutta ei tänään. Tänään mulla on hieman enemmän virtaa, kuin eilen ja se on käytettävä viisaasti pihatöissä.

Kissasta siis, se on maailman helppohoitoisin ja silti siltä saa niin paljon. Kattimme on aina ollut seurallinen sylikissa, mikä on minusta aika tärkeä piirre kissassa. Toisin sanoen seurallinen katti sopii meille, mutta onneksi me kaikki ollaan erilaisia ja niin kaikille erilaisille eläimille on ottajansa …ainakin isolle osalle. Mulle sopii se, että eläin hoitaa suurimmalta osin turkkinsa sekä ulkoilunsa itse. Kattimme on tyytyväinen, kunhan se saa ruokaa (oikeanlaista ja tarpeeksi). Se on myös tyytyväinen päivittäiseen annokseensa huomiota, mutta ei kärsi niistä (harvoista) päivistä kun huomion saanti on ollut vähäistä, kiireen vuoksi. Katti on juuri ideaalinen lemmikki, minulle ainaiselle masentujalle. Me nukutaan yhtä paljon ja vaaditaan toisiltamme hyvin vähän. Toisinaan, mutta harvoin, katti puklaa matolle. Syynä on ruuan ahmiminen, perso kun on ruualle. Nyt se ongelma on luonnostaan pois laskuista, kun tänä kesänä en saanut itseäni ajettua matto pyykille, eikä mattoja näin ollen ole lattialla ollenkaan. Asia tarvitsisi hoitaa pois päivä järjestyksestä, mutta mattojen pesu mattopesulassa on kutakuinkin liian kallista kuntoutustuella elävälle, lainojaan lyhentävälle yh:lle.

Katti oli vähällä kuolla pari vuotta sitten. Se sai vuoden sisällä useita antibiootti kuureja (kolme muistaisin) virtsakivien vuoksi. Onneksi tajusimme vaihtaa ruokavaliota viime hetkellä …tämä katin antamien vinkkien vuoksi. Katti lakkasi ensin syömästä purkki ruokaa, sitten pussi ruokia ja lopuksi naksuja. Vain raakaravinto ja eläinlääkäriltä ostettavat naksut käy. Ajattelin ensin, että kalliiksi tulee, mutta raakaravinto ei ole tullut kalliimmaksi eikä mielestäni eläinlääkäriltä ostettavat naksutkaan, sillä kissa syö niitä aika vähän ja pysyy siitä huolimatta muhkeana. Nyt on katti sellaisessa kunnossa ettei ikäisekseen uskoisi. Ja vain kaksi vuotta sitten mietin pitäisiköhän se lopettaa ennen kuin alkaa kärsiä liikaa. Joka tapauksessa katti on elämänsyrjässä vahvemmin kiinni kuin omistajansa ja täyttää kohta sata vuotta.

sunnuntai, 6. lokakuu 2013

Yökyöpeli

Mikäköhän sai minut aloittamaan blogin keskellä yötä. Etsiskelin pitkään sopivaa keskustelufoorumia, jossa olis ollut tuoreita juttuja, mutta kaikki kahlaamani palstat sisälsivät kuukausia tai vuosia vanhoja kirjoituksia. Ehkä olen hiukan out siitä missä ihmiset nykyään "keskustelee". Pointti on kuitenkin se, että minulla tuntuu olevan asiaa ja paljon, enkä löytänyt mitään minne purkaa sitä. Nähtäväksi jää osaanko ottaa tätä bloggaamista tavaksi, sillä olen aika huono näissä kirjoitus hommissa. Minulla on meinaan jonkinlainen lukihäiriö, mutta ei mikään perinteinen sellainen. Kirjoittaminen on minulle työlästä, vaikka saankin usein aikaiseksi valtavan määrän tekstiä. Ongelma piileekin usein siinä, ettei siitä tekstistä ota kukaan mitään selvää. Yksittäisten lauseidenkin viilaaminen luettavaan muotoon voi viedä minulta jäätävästi aikaa, puhumattakaan pinkasta tiukkaa tekstiä. Ajatuskin lähdeviitteistä yms. saa niskavillani nousemaan, mistä päästää aiheeseen opiskelu.

En ole vuosiin istunut koulun penkillä ja nyt pitäisi jälleen palatan opintojen ääreen. Toisaaltaan jo on aikakin, mutta epävarmuus kalvaa mieltä. Viime opinnot jäivät kesken, kun sanan varsinaisessa merkityksessä, kaaduin saappaat jalassa. Neljä vuotta olen jo ollut saikella ja sittemmin kuntoutustuella (vaikka sanon aina sairaseläkkeellä). Kuukausi sitten tunsin itseni valmiiksi työelämään tai opiskelemaan, mutta nyt taas alamäkeä pukkaa. Nämä on näitä kaksisuuntaisuuden ongelmia, kun sitä tasapainoa ei vaan löydy. Palatakseni siihen, että kuukausi sitten kaikki näytti paremmalta ja elin ensimmäistä todellakin tervettä jaksoa vuosiin. Pelko masennuksesta tietenkin kyti mielessä koko ajan, mutta en antanut sen jarrutella. Hypoa en pelännyt, vaikka toisinaan mietinkin oliko olotilani  kallistunut siihen suuntaan, mutta ei, elin ihan oikeasti tervettä jaksoa. Vaikka oloni ei ole nyt mitenkään tukala, on se kuitenkin jotain muuta kuin kuukausi sitten. Aina kun olotilani suistuu huonompaan suuntaan alkaa pettymys puskea pintaan ja tekee sairaudesta astetta hankalamman kestää. Ei se mitään, kohta se turvallinen ja tuttu turta olo palaa eikä enää odota mitään kummia elämältään.

Vuosien sairastaminen on tosiaan kitkenyt minusta toiveet ja odotukset. Vääristää ihmistä jotenkin sisäisestikin rumemmaksi ja se alkaa ajan kanssa näkyä ulospäinkin. Suupielet ovat todellakin vääntyneet alas ja ryhti kumartuu. Toisinaan yritän jonkin aikaa näitä korjata, mutta se on työlästä, sillä liian monta päivää ja viikkoa on mennyt niin, ettei ole katsonut peiliin saatikka avannut kosteusvoide purkkia. Terveempinä kausina ostetut tötköt joutavat roskiin härskiinnyttyä ja huulipunakin on alkanut maistua moottoriöljyltä. Siitä on siis aikaa kun viimeksi kävin missään tuullettumassa. Kauhulla ajattelen mitä kaikkea se vaatisi jos joutuisin lähtemään kavereiden kanssa bilettämään...ainakin 20 kg pitäisi pudottaa painoa. Se ei onnistu pienellä varoitusajalla. Miten vaan, mutta näillä kiloilla mua ei raahata mihinkään.

Olen tosiaan jättänyt monta unelmaa taakseni, nyt minulla ei ole unelmia eikä edes oikeastaan minkäänlaista kiinnekohtaa tulevaisuudessa. Eniten huolestuttaa se, että olen huomannut ettei rakkaimmatkaan asiat tai puuhat enää kiinnosta. Tärkeimpänä viihteenä olen aina pitänyt leffojen kyttäämistä. Se on näihin päiviin asti ollut merkittävässä asemassa elämässäni, mutta nyt...Ei mitään tuntemuksia, kun katson elokuvaa. Olen alkanut katsoa elokuvia pikakelauksella! Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt jo kaiken, että mitään uutta ja kiinnostavaa ei enää tule. Leffat olivat joskus, kuin pakopaikka todellisuudesta, nyt katson niitä analysoiden eivätkä ne enää vie minua mukanaan. Asia ei kiikasta siitä, että katson vääriä elokuvia tai mitään sellaista, koska olen katsonut elokuvia niin laidasta laitaan, mutta ne alkava vain olla niin merkityksettömiä...ihan kuin kaikki muukin. Harmittaa, että olen menettänyt nyt jotain mikä on ollut niin olennainen osa elämääni...elokuvat.

En enää muista mistä minun piti kirjoittaa, enkä sitä mistä aiheesta niitä keskusteluja haeskelin, mutta ei se mitään, menen nyt nukkumaan ja kun herään niin samat ongelmat mulla pyörii päässä, joten eiköhän siitäkin tule kirjoitettua mistä alkujaan piti.